ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Enää 11 päivää täällä ja se tuntuu ihan uskomattoman pahalta. Oon rakastunut tähän kaupunkiin ja rakastunut ihmisiin, rakastunut töihin täällä, rakastunut yöhön, elämään, kulttuuriin. En tiedä miten pärjään taas Suomessa, miten pidän pääni kasassa kaikessa sen masentavuudessa. Mietin tosissani voisinko olla pidempään täällä, on pakko kysyä opettajalta sitä vielä, pakko edes tietää olisko siihen mahdollisuus. Vaikka on mulla ikävä mun kotia, niin en millään, millään haluais lähteä täältä. Jos voisin siirtää kaiken hyvän Suomesta tänne, kuten mun kodin, en ikinä lähtis täältä. Tai jos osaisin hieman paremmin espanjaa. Ymmärrän jo aika paljon, ja pieni keskustelu onnistuu, ja palan halusta oppia lisää ja kuulua tänne vielä enemmän. En tiedä. Tää on mun elämäni paras kokemus.